Own projects

CHINO. Suomenkielinen johdantoteksti ja päiväkirjamerkintöjä esilläolleesta näyttelystä.

CHINO.

Tulin Barcelonaan ensi kerran jo vuonna 1991. En kohdannut Kataloniaa enkä ennakoimaani kansojen kiihkoa toisiaan vastaan. Lyhyen kiertelyn jälkeen löysin keskeltä kaupunkia aukion, jonka päältä oli purettu korttelillinen taloja.

Maapohjainen aukio oli sivuiltaan kivipylväin kaupunkiin kiinniommeltu. Se oli kuin pikkukaupungin tori, vaikkakin keskellä suurkaupunkia. Olemiselle se tarjosi hyvän sijan, ja kaikenlaiselle pysähtymiselle.

Aukean jokainen liikkuja oli enemmän kiinnostunut itsestään, omasta toimeentulostaan, kuin erilaisten kulttuurien itsenäisyydestä tai yhteensopivuudesta. Asuttajana tähän osaan kaupunkia olivat huumeet, prostituutio, ja rikoksista suurin – köyhyys. Olin astunut Chinoon, yhteiskunnan kellariin.

Kentän viertä sivuavalla Sant Ramonin kadunpätkällä oli neljä baaria: Las Marinas, Porto Pi, La Barra ja el Disco, niiden vieressä parturi ja kondomikauppa, kulman takana ravintola, ympärillä muutama pieni hotelli tai huonetila, joihin lyhyet tuttavuudet suunnistivat hetkeksi, toiset tuhlaamaan, toiset ansaitsemaan vähiä rahojaan. Baareissa notkui kaikenlaista väkeä. Pian minäkin.

Hiekkaisen ruven päälle nousi myöhemmin kaksi uutta ja rumaa asuintaloa, niin pelkistettyä, että voisi kuvitella niiden olevan itsensä kuljetuslaatikoita.

Tilaa on nyt vähemmän, se on tylympää, mutta himon eteisenä paikka on säilynyt. Näkyvintä on kadulla käytävä ihmiskauppa, huoraaminen eli prostituutio. Prostituutio jakautuu alueittain eri tyylilajeihin. Tämä on naisten alue; miesten ehdoilla.

Tässä osaa Chinoa kymmenet naiset myyvät itseään. Myynti tapahtuu suoraan kadulta. Täällä ei myydä rakkautta, ei edes lyhyttä iloa, ilot täytyy itse kuvitella. Täällä myydään panoja, Fucky-Fucky.

Kaupankäynti on kuumimmillaan kun ilta on vielä lämmin, hiljeten sitten yötä kohti. Itseään myyvät siirtyvät pikkuhiljaa turistivirtoihin suuremman rahan toivossa. Mikä tahansa muuttuu yössä kauniimmaksi.

Prostituutio ja sen laajuus paljastuivat minulle vasta myöhemmin, hyvin hitaasti, muun ymmärtämisen ohella. Barcelonassa toimii erään arvion mukaan yli 50 000 prostituoitua. Tietoni siitä on vähäistä, liikkumiseni ovat jääneet 30 metriin, las Marinasin ja la Barran välille. Muu kaupunki on pysynyt miltei tuntemattomana.

Jokainen ympäristö kasvattaa oman moraalinsa. Sant Ramonin ihmiset tietävät vain vähän toisistaan. Eivät välttämättä nimiä, eivät osoitteita, eivätkä aina sukupuoltakaan. Läheisyys tullessaan liian lähelle, on vaaraksi. Välttämätöntä on vain oleminen, eikä olemassa voi olla, olematta jossakin.

Chino sisältyy laajempaan kokonaisuuteen tutkia ihmisen olemusta erilaisissa olosuhteissa ja yhteisöissä.

Muutamia poimintoja CHINOON liittyvien päivä- ja yökirjojen merkinnöistä:

Muutamia poimintoja CHINOON liittyvien päivä- ja yökirjojen merkinnöistä:

Muutamia poimintoja CHINOON liittyvien päivä- ja yökirjojen merkinnöistä:

Itziar kuolee aidsiin, Miguelilta hengen vie tupakka. Elämällä on ennusteensa, ja kuolemalla. Itziar on yrittänyt itsemurhaa jo useaan kertaan. Ainoa asia, mikä pitää vielä hengissä on, että vaikkei halua elää, kammoaa kuollakin.

Kävin kahdesti Miguelin luona sairaalassa. Huoneen ovella on punainen lappu.

Sisään pääsee vain hengityssuojassa, keuhkot ovat pahasti tulehtuneet. Hän on kuolemansa näköinen, kutistunut keho korpuksi kovertuneen nahan sisällä. Elämästä on jäljellä sen yö, kalpeitten kasvojen kuumaisema.

Huulet kysyvät tupakkaa. Eihän minulla ole, polttakoon kotona, tupakkaa saa joka baarista. Miguel kantaa hautakiveä rinnallaan. Siihen on tatuoitu hänen jo kuolleitten vanhempiensa, Miguel Ortizin ja Josefa Santanan, nimikirjaimet.

Elokuu ja huone ovat yhtä kuumat. Kuollut perhonen ikkunalaudalla huojuu enää vain tuulesta. Sen siipien katse on ilmeetön. Tuijotan sitä takaisin vakavana.

Miguel pääsi vielä samalla viikolla pois sairaalasta. Tai heitettin ulos, niinkuin hän sanoi. Ei elämä odottamalla lopu, se loppuu odottamatta.

Mariluzilla on pienet rinnat. Niin pienet kuin köyhän rahalla voi ostaa. Sukupuolen hän on vaihtanut, mutta posti tulee yhä Franciscon nimellä.

Kierosilmäinen kissa mouruaa uunissa. Mariluz sulki sen sinne, ettei se tappaisi valkeaa kyyhkystä, joka on hänelle kissaakin tärkeämpi. Kissan onneksi uuni on raollaan; huudon lisäksi siinä kulkee ilma.

Mariluz näyttää valokuvia, joissa tapahtuu ihmeitä. Un milagro, kuten hän sanoo. Jotain punaista leijuu pimeässä pyhäinkuvien päällä. Filmi on valottunut muusta kuin maanpäällisestä. Entinen estraadien esiintyjä on katolinen noita.

Menemme tänään katolle, jossa on hänen kolmas alttarinsa. Kaksi muuta ovat hänen asunnossaan, eteisessä ja pienellä parvekkeella. On rukoiltava ja keskusteltava Neitsyt Marian kanssa, Melillä, Mariluzin ystävättärellä on ongelmia miehensä kanssa.

Odotamme maapallon asettuvan sellaiseen kulmaan, jolloin aurinko näyttää olevan horisontissa. Kaiken on oltava täydellistä: ”Ei ole mitään melkein”, Mariluz siteeraa intialaista elokuvaa, ”No hay nada casi.”

Porto Pi suljettiin. Se remontoidaan. Jokainen Sant Ramonin kapakka steriloidaan. Porto Pi oli viimeinen. Sekin on nyt kuollut. Uudet kapakat ostetaan kaupasta kaakeleina ja puuimitaatioina. Mitään ei tehdä käsin. Ei edes vahinko saa niistä mielenkiintoisen näköisiä.

Kulmakarvat ovat silmän puhetta. Minä uskon, mitä hän silmillään sanoi. Merche vain vilkaisi minuun. Minun kielitaitoni on katseessa. Meitä hymyilyttää. Viimeisillään raskaana oleva tyttö tulee ohi ja kysyy minulta: ”No quieres fucky-fucky ?”

Fernando ajaa ohi pyörätuolillaan, pysähtyy, peruuttaa takaisin, ja vilkuttaa. Hän tervehtii sotilaallisesti, tekee kunniaa. Kunniaa haluaisin minäkin hänelle. Me pidäm-me toisistamme. Hänellä on pyörätuolinsa ja katunsa, joilla viettää yönsä, omat paikkansa maailmassa. Minä, paholainen, olen ilman.

Kerran hän suuttui ensiapuklinikalla, kun aloin pestä hänen pyörätuolinsa tahmeita työntökahvoja, joista olisin joutunut työntämään hänet vielä takaisin. Hän oli jäänyt auton alle ja oli kaikkialta verinen. Tuolista puuttui yksi pyörä, silti häneltä riitti raivoa loukkaantumiseen. Minä ihmettelin, ja kun hän vain sappesi, lähdin takaisin yksin.

Illalla Paquita itki kodittomuuttaan. Ja kuollutta äitiään sekä isäänsä, joka on uusissa naimisissa eikä halua edes nähdä omaa tytärtään. Syvän humalan nostattamat tuskat. Antonio liittyi seuraamme ja tarjosi vielä seuraavat. ”Me gusta el sangre”, Antonio pitää verestä. Nuorempana hän oli aina tappeluissa mukana. Nyt hän on kolmea vaille kuusikymmentä.

Mari José nukkuu sängyllä väsymystään, ja Pikku-Carmen ratkoo ristisanatehtäviä eteisen kapean pöydän äärellä, valoista palaa vain lukulamppu. Molemmat odottavat seuraavia sisääntulevia pareja. Tämä on avoin asunto; naiset tuovat tänne miehiä, maksavat huoneesta, ottavat itselleen minkä saavat, ja etsivät uusia miehiä.

Mari José siivoaa huoneet käytön jälkeen, tyhjentää roskakorit sinne heitetyistä kondomeista, siistii ja oikoo poimuuntuneet lakanat. Pöydällä on pari rullaa talouspaperia, joilla vuodevaatteille valunut elämä pyyhitään kuivaksi. Huoneiden on oltava puhtaita.

Neljä baaria kolmenkymmenen metrin matkalla. Yksinäisiä äijiä juottamassa humalaan ihmisiä, joista useimmat puhuvat minulle tietämättä mitä sanovat. Sanoista ei ole puhujiksi, ne valehtelevat enemmän kuin ihmiset.

Kahdessa baarissa kahvikoneet ovat rikki, kahdessa muussa vielä toimivat. Tarjonta on niukentunut vahvempiin viineihin, viinaan tai olueeseen. Tai limuun ja veteen, jos sitä haluaa juoda. Menen Portopihin juomaan cortadon, jonka Ramón maksaa.

Sisään astuu Kitaransoittaja kavereineen. Molemmat ovat päissään. Soittaja kumartuu puoleeni, ja puhuu minkä humala antaa. Poskeni tärisevät ja kastuvat hänen puheestaan.

Hän ei ole koskaan antautunut myytäväksi, jonka hänestä kyllä uskon ja jota suuresti arvostan. Hän on loistava laulaja ja upea kitaransoittaja. Omien sanojensa mukaan hän osaa kaikkia kieliä, jota taas en usko. Eikä hän koskaan valehtele, jota minä en myöskään usko, koska kaikki valehtelevat, jos eivät tieten, niin ainakin tietämättään.

Nukkumattoman yön jälkeen vielä puoli seitsemältä aamulla joku haluaa tappaa jonkun minulle tuntemattoman Antonion. ”Puta, puta madre! Tu eres muerto! Te mato! Antonio, te mato! Putaaaaa!

Katson alas kadulle. Näen räyhääjän katseesta, että Antonio asuu viereisessä talossa samalla korkeudella kuin minä. Kädet heittävät halveksivia käsimerkkejä, mies karjuu täysillä. Huutoa jatkuu viisi minuuttia, ja vielä viisitoista. Sitten on hiljaisempaa. Yritän nukkua.

Opettelin lyhyessä unessa hevosen kielen. Me tulimme juttuun aivan hyvin, hevoset puhuivat leivästä, minä säistä. Me pidimme unessa arkiset maneerimme.

Nacha myy itseään kaupunginpuiston toisella puolella, siellä missä transvestiitit kokoontuvat. Useimmiten autoissa, ja nopeasti. Joskus asiakkaat tulevat yöksi Nachan pieneen huoneeseen Chinoon. Yvonne asuu samassa asunnossa.

Nachan huone on yksinkertainen ja niukka, melkein vain sänky. Seinällä on pimeän yön siniseksi värjätty lamppu, joka heikentyneen valonsa hennolla voimalla antaa kuvitelmille epäterävät, hämärät kehykset. Kuolevan kuun valo, kaunis ja onneton.

Nacha tuomittiin homoseksuaalisuudesta Francon aikana yhdeksän kertaa vankilaan. Useimmiten kahdeksi tai kolmeksi kuukaudeksi, joskus vuodeksi. Etukäteen ei tiennyt, mikä tuomio kulloinkin napsahtaa tuomarin huulilta.

Nacha valittaa, ettei Mariluz enää puhu hänelle, vaikka he olivat parhaita ystäviä. Nacha asuu samassa rapussa kerrosta ylempänä. Hän sanoo Mariluzin tappavan hänet, jos vain pystyisi.

Mariluz sekosi tänään täysin. Monikiloinen kaurapussi toisessa kädessään, toisella kädellä hän viskoi taivaalle jyviä. Maahan polvistuen, välillä itseään aurinkoa kohden ballerinamaisesti kurkottaen hän lateli loitsuja ylös ja alas. Kadulla matkittiin hänen liikkeitään ja ihmeteltiin viljan määrää, jonka hän kadulle kylvi.

Kaupungin pulut tietysti riemastuivat. Vihdoin kadulla oli joku, joka puhui pulujen kieltä. Pitkät ja siivekkäät rukoukset oli kuultu. Patsaille paskantavat harmaat pikkuenkelit lensivät paratiisinsa ympärillä vielä pitkään iltaan, ja olivat onnellisia.

Portugalilainen nainen tarjoaa rintojaan kuvattaviksi, ”Soy portuguesa”. Isot ja kiinteät. Kuulostaa kummalliselta. Hämmästyn ehdotusta, joka tulee tuntemattomalta. Ei ole aikaa ajatella. Torjun mielessäni, ja en torju.

Olen aina ollut skeptinen alastonkuvien suhteen, mutta tänään on taas kerran viimeinen päivä täällä. Elän sen mukaan. Ensimmäiseen hotelliin emme pääse. Yritän ja aion jo luovuttaa, mutta nainen ei hellitä.

Menemme muualle, maksamme vähemmän, eikä kukaan kysele. Mies vaaleansinisessä leningissä päästää meidät sisään, ja ottaa minulta tuhat pesetaa. Meillä on nyt huone ja sänky. Pistämme ovihakasen kiinni.

Varmaan joku ihmettelee makuani. Nainen kehuu koko ajan rintojaan. Hän haluaa minulta rahaa, ”Ei paljon, viisituhatta pesetaa. Se ei ole paljon, minulle on nuorempana maksettu kaksikymmentätuhatta”. Näin paljosta se on vähän.

Paitsi outoa pelkoa, en tunne mitään rinnat nähdessäni. Näen vain kaksi peltoaukeaa, joiden välissä kulkee syvä oja. Peltojen yläpuolelta joku katselee minua ja puhuu maaseudustaan. Minä en ihaile, mutta kuuntelen kiltisti.

En tarkenna rintoihin, ne näkyvät muutenkin. Hän on pistänyt paidan päähänsä. Ei halua kasvojaan näkyviin. Ja minä kun luulin tulevani ottamaan muotokuvaa. Paita näyttää kaulasta kasvavilta alushousuilta.

Hän katselee minua kankaan läpi. Tämän on hänen ehdotuksensa. Minä en ole häntä hölmömpi. Minusta me molemmat olemme yhtä hölmöjä.

Higinio (iltaisin Brigitte) on lomalla vankilasta. Nyt hän pitää lyhyttä partaa, koska hänen ei tarvitse näyttää iltaisin täydelliseltä naiselta. Hän jäi kolmasti kiinni siitä, että vuokrasi parturiliikkeessään sänkyä huorille. Hänet tuomittiin maksamaan puolen miljoonan pesetan sakot. Rahaa ei ole, hän maksaa lusimalla calle Entenzalla. – Neljä kuukautta vankilaparturina, viikonloput vapaat.

Miguel palautti tonnin kahdesta tuhannesta, jotka eilen lainasin. Annoin sen Yolandalle, joka lupasi antaa takaisin heti kun saa seuraavan asiakkaan. Adelalle lainasin eilen ruokaan kaksituhatta, jotka varmaan hävisivät ainaiseksi. Täällä on kaikilla rahapula.

Kierosilmäinen nainen istuu ikkunan ääressä paikallaan kuin leivos ja katsoo sherrylasin yli ulos. Toinen silmistä on tekosilmä. Hän vilkaisee minuun. Tekosilmän ohi on vaikea katsoa. Se tuijottaa sinua siinä missä oikeakin.

Yolanda tuli myöhemmin kysymään lisää rahaa, koska ei saanut asiakkaita. Annoin vielä huoneenvuokraan tuhatviisisataa lisää, ja kolmesataa sämpylään.

Sant Ramonin maisemassa ei ole horisonttia, taivas on kapea kaistale talojen yllä. Luonto ei ole juuri muuta kuin taivaalta tuijottava valo, liikkuvat varjot talojen seinillä, myöhemmin yöhön katoava kuumien päivien helle tai sateeksi kääntyvä ilman kosteus. Ja ikuiset kärpäset, jotka kiimaisina lentävät koiran jätösten ja ihmisten väliä.

Ramónin mielestä ”Maigel” on vaarallinen. Maigel väänsi nimensä minulle englantilaiseen muotoon. Oikeasti hän on Miguel. Kuten isäänsä, häntäkin kutsutaan Chinoksi. Hän uhosi minulle aikaisemmin leipäveitsellä; jokin antamistani kuvista puuttui.

Poliisi pakotti hänet myöhemmin seinää vasten ja otti veitsen. Hän oli uhkaillut jo muitakin.

Aina kun näen Chinon Sant Ramonilla, hän kävelee kuin etsien jotakin, niinkuin taisteluareenalle tapettavaksi tuotu, jo haavoitettu härkä. Ontuva askel yrittää tavoittaa jotakin, mihin hänen katseensa ei pysty. Kulmikas keho tuo mieleen helteeseen eksyneen lumimiehen.

Hänellä on tapana hankkiutua hankaluuksiin. Väliin hän on maannut kotonaan puukkotappelusta haavoittuneena. Nyt, juuri ennen viime joulua, hänet vietiin sairaalaan samasta syystä kuin toinenkin Miguel: keuhkot pettivät. Kunto on kuitenkin toisen miehen, ja Chino haluaisi karata sairaalasta.

Eilen oli ihana yö. Olimme hienossa hotellissa aivan meren rannalla. Aaltojen kohina kuului huoneeseen koko yön, emme nukkuneet melkein ollenkaan”, Maricarmen pitää Antoniosta. Hän on fijo, kiinteä asiakas, ja sitäpaitsi herrasmies.

Maricarmenilla on neljätoistavuotias poika, itse hän on kolmenkymmenenyhden. Minusta hän näyttää kymmenen vuotta nuoremmalta. Sanon sen hänelle. Se huvittaa häntä.

Kävin taas pääsiäisviikolla 1997 lyhyesti Chinossa.

Choni oli tapettu Plaza Robadorilla ja tunnistettu vasta vaatteistaan. Mariluz oli heitetty lopullisesti asunnostaan. Sunnuntai-iltapäivällä tapasin Miguelin kodissaan, illalla hänet pidätettiin.

Kolmekymmentä puukon iskua ympäri kehoa, tulipalo huoneistossa, ryöstö.

Siinä järjestyksessä.

Oheiset pienet kuvat (näyttelyssä) ovat ensimmäiseltä matkaltani vuoden 1991 maaliskuulta, jolloin aukion olemus oli vielä avara ja kylämäinen. Ihmiset olivat tuntemattomia, ja jo senkin takia kiehtovia.

Ote ensimmäisten päivien päiväkirjamerkinnöistä:

Päivä tai yö. Outo autio kenttä. Kuin kylä. La Barra. Suurin osa ihmisistä taas kännissä. Elämästä kärsiviä kasvoja. Eivät voi elää muuallakaan. Valuvat kuin pienet vedet suuriin vesiin. Paljon tätä ihmisvettä.

Kaupungin tarvitsee katsoa minua pitkään, ennenkuin tuntee. La Barra. Arpakuutiot keihkivät lähes yhtäjaksoisesti baaritiskin kivijäljitelmällä. Iso viuhka koristeena muuten karulla seinällä. Ainoa ruoka mitä baarissa näkyy, on sammuttimessa roikkuva kuiva makkaranpätkä.

Minä pureksin suussani pähkinää, ja lasken moneksiko kappaleeksi se menee. Kuuden jälkeen palaset menevät niin pieniksi, että on sama onko niitä kahdeksan, kymmenen tai yksitoista. Kaikki me menemme kappaleiksi ja yhdymme uudelleen.

Peräseinällä roikkuu kaksi potrettia: toinen koirasta, toinen hevosesta. Koira makaa portailla, hevosta ei näy missään.